Luulen että se oli sellainen teksti, mikä minulla oli tarve kirjoittaa, mutta en ehkä sittenkään halua julkaista sitä.

Viimepäivinä olen paljon ollut jumissa ala-asteajoissa. On hämmentävää, miten tosia vanhat kivut ovat tänä päivänä, kuin ikävät kokemukset olisivat tapahtuneet tänään, eikä vuosia sitten. Mahdollista ja ehkä myös todennäköistä on että kokemukseni osittain ainakin ovat virhetulkintoja, mutta jos lapsi alakoulun päättyessä on varma omasta tyhmyydestään ja arvottomuudestaan, niin ei silloin kaikki kyllä ihan putkeen mennyt...toki kotona oli mitä oli, mutta koulu, ainakin periaatteessa, voisi olla paikka jossa onnistumisen kokemuksia saisi ja minä muistan vain sen kun kerrankin jossain onnistuin, niin matto vedettiin alta. Tietysti kun perusturvallisuuden tilalla on perusturvattomuus, niin negatiiviset kokemukset painaa aina enemmän.

Uskon anteeksi antamiseen ja irti päästämiseen. Se on vain vaikeaa. Tuokin tapahtuma on kipeä, se on määrittänyt minäkuvaani ikävästi ja sitä kautta rajoittanut elämääni, ihmissuhteitani. Joten olen mielestäni oikeutettu vihaamaan tuota hetkeä, tuota ihmistä. Mutta nimenomaan viha ja katkeruus sitovat minut tuohon hetkeen ja ihmiseen. Anteeksianto vapauttaa, uskon siihen. Sinä hetkenä minuun sattui, sattui syvään ja irti pitäisi päästää.

Minä olen ilmastoahdistunut. En sen vuoksi että Greta puhuu aiheesta tai sen vuoksi että kokisin median lietsovan ilmastoahdistusta. Minä ahdistun siitä keskustelusta, missä ihminen väittää että koko ilmastonmuutosta ei ole. Minä ahdistun siitä että minulle sanotaan että sinä et sille mitään voi tai että Suomi ei sille mitään voi. Ahdistun siitä että poliitikot ovat huolissaan ihmisten ilmastoahdistuksesta ja syyttävät mediaa ahdistuksen lietsomisesta, sen sijaan että toteaisivat että asia on vakava ja että on tutkittava, mitä asialle voisi tehdä ja sitten toteuttaisivat sen. Ahdistun siitä etteivät ihmiset ahdistu.

En tiedä kuinka paljon kokonaisuuteen lopulta vaikuttaa yhden ihmisyksilön hiilijalanjäljen pienentäminen, mutta sen tiedän että omaa hiilijalanjälkeään on mahdollista pienentää paljonkin. Pienistä puroista saa alkunsa suurempikin valtameri, vai miten se meni...

Totta puhuen en tiedä voiko ilmastonmuutokselle mitään tehdäkään, voiko sitä todellisuudessa edes hidastaa. Ja se tekee ilmastonmuutoksesta entistä vakavamman asian. Nyt jo sukupuutto uhkaa monia kasveja ja eläimiä. Ilmastopakolaiset lienee tulevaisuutta. Olemmeko me itse pakolaisen asemassa vai tarjoamassa turvapaikkaa muille?

Minusta se on vähän kummallinen asenne. Tiivistettynä: "Jos toi saa pitää ton paskatehtaansa, niin mää aion edelleen syödä tehotuottettua punasta lihaa ja ajaa henkilöautolla"  Intialainen ajattelee että mitä väliä, vaikka saasteet valuu jokeen, kun kerran kuitenkin yhden suomalaisen hiilijalanjälki on moninkertainen intialaisen hiilijalanjälkeen verrattuna, miksi siis intialainenkaan tekisi mitään toisin.

Eikä mikään muutu ja kaikki menee paskaksi ja se on jokaikisen ihmisyksilön vika. Mutta toisaalta ihmiset on kyllä aika hirviöitä, ei tätä maapalloa ihmisten takia kannata säästää, mutta sitten kun ihmislaji tuhoutuu omaan ahneuteensa, niin voisi vähän ajatella mitä niille eläimille sitten jää.

Vaikkei tänne kai mitään eläimiä jää kun ihmiset söi ne kaikki

Alakoulussa olin jättänyt matikan kokeessa helpon tehtävän laskematta, en voinut uskoa, että voi olla matikan tehtävä mikä tuntuu minusta helpolta. Ei auta älykkyys, jos ei usko itseensä. Alakoulun aikana opin, että omalla panoksella ei ole väliä, auktoriteetti suosii kuitenkin niitä, jotka ovat hyviä urheilussa.

Toki on ollut muitakin tekijöitä, mitkä ovat vaikuttaneet itsetuntooni ja uskoon omiin kykyihini. Enkä kuvittele että jos olisin saanut oikeanlaista tukea alakoulussa, olisin jotain suurenmoista ja että opettajien virheiden tähden maailma on menettänyt minussa huikean tieteen tekijän. Mutta minua harmittaa kaikki se mitä olen jättänyt yrittämättä siksi, että uskon olevani tyhmä, niin tyhmä etten kuitenkaan voi oppia asioita.

Edelleen, vaikka tiedän älykkyysosamääräni olevan riittävä, en silti usko että kykenisin johonkin, mihinkään. "Olen tyhmä enkä osaa mitään" on osa minäkuvaani, enkä tiedä miten se leikataan pois, eikä tiennyt psykologikaan.

Kirjoitan paljon enemmän kuin mitä täällä blogissa julkaisen, uskon että suurin osa kaikesta mitä kirjoitan on paskaa. Usein myös harkitsen poistavani koko blogin sillä se on vain paska. Jos täältä löytyy joku hyvä juttu, niin kirjoitin sen varmaan vahingossa

Minä totisesti toivon että tämä vuosi ei toisi mukanaan uusia kujeita. On noihin viime vuoden kujeisiin ja niiden seurauksiin vielä sopeutumista. Kävi aika hyvä tuuri että tällä kertaa kohdalleni sattui sangen mielekäs ja toivottu muutos. Siitä huolimatta ajoittain tunnen olevani vieras omassa elämässäni. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Toki samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen että näin kävi. Rakastuin, menin naimisiin, muutin toiselle paikkakunnalle. Hyviinkin muutoksiin pitää sopeutua, ihmiset ovat sellaisia. Tai ainakin minä olen.

Kovin nopeasti unohtaa kuinka kipeää yksinäisyys on. Sanoin yksinäiselle ystävälleni, että onhan sulla aikaa löytää parisuhde. Onneksi hän reagoi heti, sanoi että tuntuipa pahalta. Ja minua hävetti, että niin menin sanomaan. Yksinäistä ihmistä ei paljon lohduta että eräänä päivänä saattaa löytyä puoliso.

Yksinäisyys on raastavaa ja totta tänään ja tässä hetkessä, se kipu on sietämätön. Sikäli olen ollut onnekas, että minulla on aina ollut hyviä ystäviä, ainoa kokemani yksinäisyys on ollut kaipuuta jakaa arki ihmisen kanssa, kaipuu rakastaa ja tulla rakastetuksi. En osaa kuvitella mitä on elää tässä maailmassa ilman ystäviä, murheellinen ajatus se on.

Parisuhde ei ole onnen tae. On ihmisiä jotka ovat onnellisia yksin, eivätkä kaipaa parisuhdetta. Minä en ollut. Minä ahdistuin sellaisista naistenlehtien artikkeleista jotka kertoivat onnellisista sinkuista, ajattelin että minussa on jotain vikaa, kun en osaa olla onnellinen yksin. En tiedä miksi en osannut. Minä koin että elämästäni puuttuu jotain, enkä osannut muuttaa sitä ajatusta. Ja nyt kun olen parisuhteessa, olen onnellisempi. Ehkä se kiinni luonteesta tai kasvatuksesta, ehkä katsoin liian monta romanttista komediaa nuorena...

Minä luulen että jos tahtoo sanoa jotain suurta jostain suuresta teemasta, pitää sanoa jotain henkilökohtaista ja keskeneräistä. IltaSanomien sivulta tai jostain naistenlehdestä voi kyllä lukea että pitää osata päästää irti menneestä ja ajatella positiivisesti ja että pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Ja on niissä hyvä ajatus, MUTTA jäävät aika köykäiseksi ihmiselle jolta vaikka juuri on kuollut läheinen tai jolla on menneisyydessä jotain tosi kipeitä juttuja, jotka vaatii terapiaa ja voi vaikka olla niin isoja kipuja ettei niistä vaan pääsekään irti ikinä.

Siksi minusta on hyvä kirjoittaa sellaisia juttuja että "Yritän tässä muuttaa ajatteluani, mutta ei se onnistu sitten millään, paitsi äsken onnistuin puoleksi minuutiksi ja sitten se meni ohi". Paitsi voi olla ettei niitä elämäntapablogeja olekaan kirjoitettu keskeneräisille ihmisille vaan jollekin muulle.

Ja toki luulen että aika merkittävä seikka lienee se, että monet kirjoittavat omalla nimellään ja kuvan kanssa. PItäisi olla aika rohkea ihminen että julkisesti analysoisi omaa keskeneräisyyttään.

Mutta sitten en voi olla miettimättä miksi joku sitten haluaa kirjoittaa omalla nimellään ja kuvallaan jotain vähän turhanpäiväistä. Mutta ehkä he itse kokevat kirjoittavansa jotain merkityksellistä. Ja tietysti on totta, että vaikka minusta joku vaikuttaa turhanpäiväiseltä, voi joku muu saada oivalluksia ja uutta sisältöä ajatteluunsa ja mikä minä olen sitten sitä väittämään turhanpäiväiseksi.

Itse kirjoitan näitä turhanpäiväisyyksiä anonyyminä

Siellä uudessa kodissa on jo yksi ihminen ja yksi koira ja nyt myös yksi kissa, jonka minä sinne vein. Kirjat minä otan mukaani ja sitten pitää ottaa kirjahyllyt, että kirjat voi laittaa niihin. Tuon arkun minä tahdon myös, sänkyä en välttämättä tarvitse, enkä tätä sinistä nojatuolia, vaikka toki olen sangen mieltynyt siniseen nojatuoliini, mutta on se kyllä kieltämättä kamalan rämähtänyt ja loppuun istuttu. Jos olisi näppärä käsistään ja kansalaisopiston entisöintikurssilla, niin sitten sen voisi ottaa. Mutta minä en ole.

Uusi koti, siellä tulevaisuudessa, ei enää kovin kaukana. On se iloinen asia, mutta myös vähän surullinen. Ja myös vähän jännittävä. Iloinen, koska kovasti rakastan sitä ihmistä, joka siellä asuu, rakastan myös koiraa ja kissaa jotka siellä asuvat, on iloista että saa asua sellaisten kanssa joita rakastaa. Surullinen, koska tänne jää monta rakasta asiaa, ihmisiä enimmäkseen, mutta myös yksi sauna. Jännittävä, koska kodissani on monta vuotta asunut vain yksi ihminen, kissa saa edelleen olla kodin ainoa kissa ja koira saa edelleen olla kodin ainoa koira, mutta ihmisen pitää opetella asumaan toisen ihmisen kanssa. Olen kyllä kuullut että sellainenkin voi onnistua ihan kelpoisasti, ihmiset kai aika hyvin sopeutuvat ja tottuvat toisiinsa. Tärkeää kai on että molemmilla on tilaa ja että hyviä kohtaamisia on ollut riittävästi jo ennen yhteenmuuttoa. 

En toki pelkästään, mutta olen myös sitä.

Silloin kun voin huonosti, ahdistuneena ja masentuneena astuu miellyttäjä esiin. Miellyttäjä pohtii ja yrittää arvata mitä muut ihmiset odottavat ja toivovat. Sillä mitä itse haluan ja toivon ei ole mitään merkitystä, sillä minulla ei ole mitään merkitystä. Minua ei kuuluisi olla, mutta koska kosmisesta virheestä johtuen, minä olen, minun täytyy oikeuttaa oma olemassa oloni miellyttämällä muita ihmisiä ja vähintään olemalla mahdollisimman harmiton.

Tällä hetkellä asustelen kaksiossa. Minulla on järvinäköala ja parveke. Tämä on hyvä koti ja minulla on siitä huono omatunto. Onneksi naapuri säännöllisesti kuuntelee iskelmää liian kovalla ja rapussa haisee ajoittain tupakka ja joku muu tunkkainen. Millä ihmeellä minä oikeutan itselleni kivan kodin? Joku toinen olisi voinut tarvita tätä enemmän, ehkä joku pariskunta tai eläkeläinen. Mutta ainakaan vuokranantajalle ei tästä ole haittaa, maksan vuokran ajallaan enkä riko paikkoja. Entä se ihminen joka kovasti olisi tarvinut kaksion? No, ainakaan minulla ei ole enää oikeutta valittaa että rahat on vähissä, kun kerran oli muka pakko muuttaa isompaan. Kun 25 neliötä oli muka liian vähän ja seinät meinasivat kaatua päälle eikä tavaroille ollut paikkoja.

On aika työlästä yrittää vakuuttaa itselleen että saan minä viihtyä kodissani.

Ihmisiä yleensä välttelen. Se vasta on työlästä, kun yrittää tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä, arvioida äänensävyjä, mitä tuo ihminen oikeasti minulta toivoo ja odottaa. Oliko tuo nyrpistys tukahdettu aivastus vai teinkö jotain väärin. Ja pettymys kun kyllä todennäköisesti minä tein jotain väärin. Ja miten se sitten korjataan ja hyvitetään.

Puhmattakaan vielä kaikista menneistä virheistä, jotka toistuvat häpeäkuvina mielessäni.

Minun mieleni on kiero ja minua vastaan.

Olen asunut yksin sangen pitkään, enkä koskaan parisuhteen kanssa. Olen varmaan paljon enemmän kaavoihini kangistunut kuin ymmärrän olevani.

Kun kahden ihmisen tarpeet ja tavat menevät sopivasti lomittain tai vierekkäin tai jonoon tai kahteen eri nurkkaan, niin kaikki on melko yksinkertaista, kun jaksaa ymmärtää erilaisuutta. Mutta kun tarpeet ja tavat menevät vastakkain, toisen tarve sulkee pois toisen tavan tai toisen tarve sulkee pois toisen tarpeen tai toisen tapa sulkee pois toisen tarpeen ja vielä se viimeinen näiden yhdistelmä. Silloin voi tulla riita ja täytyy tehdä kompromissi, mikä yleensä käytännössä tarkoittaa ettei kumpikaan ole tyytyväinen.

Olen, ehkä onnekseni tai onnettomuudekseni, aika helposti leppyväinen ihminen. Murjotusennätykseni on, kun joskus nuoruudessani en puhunut päivään veljelleni. Vaikka oikeasti oli jo aika paljon kaikkia asioita mitä olisin halunnut sanoa, enkä oikeasti ollut edes vihainen enää varmaan tunnin jälkeen ja lopulta tuntui jo aika tyhmältä olla puhumatta omalle veljelleen. Enää en muista mistä veljelleni suutuin, muistan vain, että päätin olla puhumatta koko viikon ja epäonnistuin siinä surkeasti. En ole vastaavaa edes yrittänyt kenenkään kanssa jälkeenpäin.
Hyvä puoli lienee siinä että unohdan helposti, eikä minusta ole kiva olla vihainen, kun se on oikeastaan aika raskasta. Huono puoli on se että unohdan edes mieleni pahoittaneeni ja asia voi jäädä selvittämättä. Selvittämättä jääneet asiat sitten myöhemmin saattavat ilmetä ahdistuksena ja sitten on jo vähän hankalampaa ymmärtää, mistä mikäkin johtuu.

Puhumalla selviää, sanovat. Minä kuvittelin että osaan puhua ja ilmaista itseäni, tunteitani ja toiveitani. Ja sitten vaikka periaatteessa osaisinkin, niin yhtäkkiä se onkin ihan kamalan pelottavaa. Kai se johtuu siitä että niin kovasti toivon sen toisen pitävän minusta, pelkään menettäväni yhteyden ja pahinta olisi menettää kokonaan se toinen ihminen. Mikä toisaalta on aika nurinkurista, sillä nimenomaan ne ilmaisemattomat asiat ovat niitä, mitkä ajavat erilleen ja katkaisevat yheyden.

Minä haluan muuttaa toisen ihmisen kanssa samaan asuntoon, yhteiseen kotiin. Haluan oppia jakamaan arjen, ilmaisemaan itseäni ja iloitsemaan kompromisseistä. Ja minä uskon että se on mahdollista. Luultavasti se on rakastuneen ihmisen ajatus.