Lueskelin taannoin ahdistuksissani erään keskustelufoorumin itsemurha-keskustelua. Se oli aika surullinen keskustelu. Toiset onnettomat tiedustelivat mikä olisi varmin ja paras tapa tappaa itsensä. Toiset purkivat pettymystään kun olivat epäonnistuneet yrityksessään.  Yksinäisiä, perheellisiä, nuoria, vanhoja, miehiä, naisia, työssäkäyviä, opiskelijoita, työttömiä, erilaisia ihmisiä joita yhdisti halu kuolla. Itse ajauduin tuolle keskustelufoorumille, kun kirjoitin hakukoneeseen sanat "paras tapa tehdä itsemurha".

Kelletahansa, joka kertoisi itsetuhoisista ajatuksistaan sanoisin, älä tee niin, elämäsi on tärkeä, sinä olet tärkeä. Tarkoitan sitä ja uskon siihen. Oikeasti. Tosin vain kaikkien muiden kohdalla.  Sitä on ihan hillittömän vaikea elää itse todeksi, enkä useinmiten ole ollenkaan kiitollinen elämästäni, elämä on ihan saatanan tyhmää ja olen siinä aika huono. Enkä osaa pitää itseäni tärkeänä, pikemmin pidän itseäni sangen viallisena yksilönä.

Tunteeni ja järkeni ovat jatkuvassa ristiriidassa.  Miten voi oppia voittamaan tunteensa? Arvottomuuden tunteen kanssa on painittu kymmenen vuotta yhdellä ja toisella vastaanotolla. Olemassa tunne on ollu toiset kymmenen vuotta lisää. Terapiassa vasta ymmärsin, että tunne onkin vähän kyseenalainen, ei välttämättä totta ollenkaan.  Mysteeriksi on jäänyt se, miten siitä eroon pääsee.