Käyn terapiassa. Kerran viikossa. Olen sitoutunut. 

Olen käynyt kymmenen vuotta. Erinäisillä vastaanotoilla. Kahdella psykoterapeutilla, kahdella psykologilla, neljällä mielenterveyshoitajalla ja neljällä eri psykiatrilla. Uusin kaikista on koulutettu tukihenkilö. En ole vielä tavannut häntä.

Lääkärit ovat kaikista pelottavimpia. He kirjoittavat minusta lausuntoja. Minkälainen hullu on kyseessä. He määräävät  lääkkeitä. Sulkevat hullun laitokseen.

Ensimmäinen psykologeista oli sympaattinen nainen. Toinen sympaattinen mies. Nainen oli ensimmäinen hoitosuhde ikinä. Mies testasi. Mikä kuvio on looginen jatko kuvasarjalle? Mitä kuvasta puuttuu? Kerro omin sanoin. En koskaan ymmärtänyt miksi. Ei se silti harmittanut.

Ensimmäinen psykoterapeutti oli pelottava. Hän istui tuolissaan. Hieroi käsiään yhteen. Miltä nyt tuntui tulla tänne?  Ei tässä mitään. Hiljaisuus. Hiljaisuus. Hiljaisuus. Meidän aikamme alkaa olla lopussa. Näkemiin. Jos tarvisin 80-luvun kauhuleffaan hovimestarin, ottaisin yhteyttä häneen.

Tämä nykyinen psykoterapeutti on aika metka. Pidän hänestä. Hän on kiltti, kuuntelee ja kysyy.

Hoitajataret, ah. Turhauttavat hoitosuhteet. Ihan mukavia ihmisiä. Kukaan heistä ei oikein ole jäänyt mieleeni.

Odotan kovasti tukihenkilön tapaamista. Joku haluaa viettää vapaa-aikaansa masentuneen ihmisen kanssa. Minusta se on hienoa. Kilttiä. Pidän hänestä jo.