Täällä oli ihminen. Täällä, minun kotonani, ihminen. Yön yli. Nukkui minun kotonani. Minä en nukkunut, en minä osaa nukkua jos täällä on joku ihminen.

Minun kotini, minun turvapaikkani. Onhan tämä sotkuinen, oikeastaan kaaos, eikä minun kaaokseni ole missään määrin hallittu. Kotonani saan olla rauhassa ahdistunut, masentunut, väsynyt ja levoton. Saatan vain istua aikoja tuijottaen seinää, uppoutuneena johonkin ihan muuhun kuin tähän todellisuuteen. Rauhassa. Tuolla oven takana, ulos suljettuna, on kaikenlaiset odotukset. Täytyy näyttää joltain, kuulostaa joltain, käyttäytyä jotenkin, elää tässä hetkessä ja todellisuudessa. Paha olo on hyvä peittää hymyllä.

Samalla oven avauksella, kun tänne saapuu ihminen, ovesta livahtaa sisään myös odotuksia. Ihminen saapui, pitää käyttäytyä ja hymyillä jotta ihminen kokisi itsensä tervetulleeksi. ODOTUKSIA, minun kodissani! Peitetään järkytys hymyllä, :)  kas noin.

Toisaalta olen toki iloinen vieraista. Joku ihminen tahtoo tulla luokseni kylään, minun kotiini, viettää aikaa minun kanssani. Se on oikeastaan aika ihmeellistä. Sellaisesta tulee hyvä mieli.

Eikä käytöstavat ole liikaa vaadittu, pitäisi ainakin yrittää olla toisille ihmisille ystävällinen. En minä halua olla se ihminen jonka takia pahoittaa mielensä. Minä joudun joka päivä elämään masennuksen, ahdistuksen ja muun pahan olon kanssa. En suinkaan toivo sitä kenellekään, enkä halua roiskia omaa pahaa oloani muiden ihmisten päälle.

Ehkä muutan jonnekin piiloon metsään. Otan viisi kissaa ja juttelen vain puille. Puilla ei ainakaan ole mitään odotuksia.