Jäin jyrän alle. Joskus niin käy. "Hei, olen tässä, älä aja yli", minä huusin, mutta ei se tainnut kuulla. Sillä oli niin kova ääni itsellään.
Ja niin minä litistyin. Nyt yritän kaapia itseäni tästä kadulta.
Yritän hengitää litistyneihin keuhkoihini ilmaa, yskittää, sattuu. Samassa joku kävelee ylitseni, korkokengillä. Yritän huutaa perään, että katsoisit eteesi, mutta saan aikaiseksi vain pienen pihisevän äänen. Kuulen korkokenkien kolkon kopinan vaimenevan hitaasti, ei edes huomannut minua..
Mustat maiharit, kevyet sandaalit, punaiset saappaat, hikiset lenkkarit, somat ballerinat, juhlakengät, talvikengät...jne. Jään niiden kaikkien alle.
"Hei, äiti, katso lätäkkö! Äiti hei, katso kun mä hyppään siihen!" lapsi hihkuu ja niin lapsi hyppää. Äiti antaa lapsensa hyppiä, onhan hän pukenut lapsensa sadevaatteisiin. Viimein lapsi kyllästyy lätäkössä hyppelyyn, äiti ja lapsi lähtevät pois. Paitsi että se ei ollut lätäkkö. Se olin minä.
Enää en yritä saada ihmisiä huomaamaan, enää en yritä hengittää. Se sattuu liikaa ja minä olen väsynyt. Jos vain suljen silmäni, niin ehkä eräänä päivänä lakkaan olemasta.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.