Suurin osa ihmisistä eivät ole minulle olemassa. Itseasiasssa vain murto-osa koskaan näkemistäni ihmisistä ovat minulle olemassa. Toki tiedän että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin ne jotka tunnen. Myöskään suurimmalle osalle ihmisistä minä en ole olemassa.

On niitä jotka ovat joskus olleet osa jokapäiväistä elämääni, mutta sitten lakanneet olemasta minulle. Esimerkiksi entiset opettajat. Entiset luokkatoverit. Entiset naapurit. Ihmiset entisestä harrastuksesta. Sitten on toki niitä jotka ovat jääneet, he joita ei näe usein, mutta joiden tapaaminen on aina yhtä helppoa ja ihanaa. On myös sellaisia jotka ovat olleet mukana lähestulkoon aina, he ovat kuin perheenjäseniä. Sitten on niitä joita ei ole tuntenut kovin pitkää aikaa, mutta joiden kanssa heti alusta jokin vain toimi.

Nämä minun ihmiseni, ovat minun aarteitani, joita ilman en selviäisi. Tässä minun blogissani on aika monta ankeaa tekstiä, heijastuksia minun ankeasta elämästäni. Mutta, minulla on maailman parhaat ihmiset minun elämässäni, joita minä rakastan koko sydämeni pohjasta ja heidän olemassa olonsa saa minut sittenkin jaksamaan, kaikkein ankeimpanakin päivänä. Minä olen vähän pahoillani kaikkien puolesta jotka eivät tunne heitä.

Minä pohdin näitä tämän hetken jokapäiväisiä ihmisiä. Ketkä heistä ovat niitä, jotka ovat tulleet pysyäkseen? Ketkä ovat minulle olemassa vielä kymmenen vuoden kuluttua? Tulen vähän surulliseksi kun ajattelen sitä. Siksi pitäisi yrittää nauttia ihmisten seurasta niin kauan kuin he ovat olemassa.