Minä pidän palapeleistä, niissä on jotain aika hienoa minusta. Alkuun kaikki näyttää vain kasalta mitätöntä silppua, mutta oikeasti ne kaikki kuuluvat toisiinsa.

Ennemmin tai myöhemmin palapeliä kootessa tulee epäuskon hetki. Paloja tuntuu olevan liikaa, sitten liian vähän ja juuri johonkin kohtaan ei löydy ikinä palaa. Lopulta jokainen pala löytää paikan, sen omansa, mihin mikään muu pala ei sovi, paitsi juuri se oikea.

En minä niinkään kuvasta välitä, (vaikka toki on mielekkäämpää koota miellyttävää kuvaa) minä pidän kokoamisesta, palojen yhteen liittämisestä. Viimeinen pala on paras, mutta myös surullisin, sitten ei ole enää mitään tehtävissä, palapeli on valmis ja mitä sitten pitäisi tehdä.

Niin, minusta valmis palapeli kuuluu hajottaa. Se saa olla koottuna korkeintaan muutaman päivän, mutta ei enempää. Palapelin koossa pitäminen on jotenkin vastoin palapelin luonnetta. Palapeli kuuluu koota ja sitten hajottaa ja sitten taas koota ja hajottaa. Sitä paitsi rikkominen on mukavaa.

Salaa minä toivon että palapelistä puuttuisi pala tai kaksi. Minä pidän vähän rikkinäisistä asioista.