Ostin uuden muistikirjan. Tyhjissä sivuissa on jotain hienoa. Kaikkein paras on ensimmäinen sivu. Ensimmäiseen sivuun liittyy myös tietynlainen paine. Tuntuu että ensimmäinen sivu määrittää sen, minkälaisilla teksteillä kirjan muut sivut täyttyvät. Oikeasti kaikki muistikirjat ovat täynnä angstista valitusta ja muita keskinkertaisia tekstejä. Mutta, vielä kun sivu on tyhjä, se on täynnä mahdollisuuksia, tyhjyys odottaa suurta mestariteosta, ennen kuin mitään on kirjoitettu, mahdollisuus on olemassa.

Uuden aloittamisesta seuraa muutos. Minä ahdistunut ihminen, kaipaan kipeästi muutosta elämääni, voimavarat eivät vain tahdo riittää isompiin muutoksiin. Siksi minä aloitan jälleen uuden muistikirjan, vain aloittaakseni jotain. Tämä illuusio kestää vain ensimmäisen sivun verran. Hyllyssä pitää olla ainakin yksi tyhjä kirja, jota silloin tällöin selaan, katselen tyhjiä sivuja, odotan oikeaa hetkeä kirjoittaa ensimmäiselle sivulle jotain suurenmoista.

Kirjoitan samaan aikaan ainakin viiteen eri kirjaan, yhteen missä ei ole rivejä, yhdessä on kierteinen selkämys, yksi on kevyt kantaa kassissa, yhteen missä on rivit ja yhteen minkä sivut ovat kokoa A4. Saatan aloittaa lopusta tai keskeltä ja kääntää kirjan kesken kaiken. Pian taas aloitan uuden.

Minulla on jotenkin turvallisempi olo kun kaikki on vähän sekaisin.