Koomailu sinänsä ei ole kovin hienoa olemista. Se on yksinäistä, ankeaa, saamatonta, epäsosiaalista, tunneköyhää, uupunutta, hapuilevaa ja tarpeeksi monta päivää kestäen myös likaista olemista. Kaikki koomailevat vähän eritavoin. Minulle koomaisena prioriteetit ovat kahvi ja sohva.

Joskus olen yrittänyt jotain sosiaalista koomapäivänä ja epäonnistunut surkeasti. En ymmärrä mitä minulle puhutaan, jos ymmärrän, unohdan ennen kuin ehdin vastata. Saatan törmäillä. Puheeni on kummallista ja epäselvää. Keskittymiskykyä ei ole. Kesken matkan unohdan minne olin menossa.

Hienoa on se, jos on ystävä jonka luo voi mennä koomailemaan. Ihminen joka ei loukkaannu kun heti ensimmäisenä lysähdän silmät kiinni sohvalle. Ihminen joka ei yritä heti piristää, koomaista ihmistä ei ikinä pidä yrittää piristää. Kahvia pitää tarjota ja suklaata.

Yhdessä koomailu on myös hienoa. Kolme ihmistä istuu hiljaisuudessa, kahvimukit edessään tuijottaen kukin omaan tyhjyyteensä. Kukaan ei oikeastaan jaa mitään, ei varsinaisesti ole yhteyttä, on vain kolme puoliteholla toimivaa ihmistä, jotka eivät liiemmin noteeraa toisiaan. Siinä on jotain sangen erityistä, melkein kaunista.