Lunta sataa, hiljalleen maa saa puhtaanvalkoisen peiton. Minä vain makaan ja kuuntelen. Tunnen kuinka kasvoilleni laskeutuu pehmeä hiutale. Tähtiä ei näy, lunta tulee aina vain enemmän, lempeä lumisade. Kuulen kuinka tuuli aloittaa laulun.

Paikan valitsin jo kesällä, tai oikeastaan, se valitsi minut, se kutsui minua, en voinut vastustaa, se vain veti minua puoleensa. En osannut odottaa että paikkani olisi metsässä. Metsät ovat aina pelottaneet minua, pelkään niissä asuvia mörköjä.(Mörköjä on olemassa jos niitä pelkää, jotka eivät pelkää, eivät tiedä.) Paikkani oli kesälläkin kaunis, vihreällä sammaleella suuria vanhoja puita ja pieniä metsätähtiä ja vielä suuri kivi puun juurella. Minun paikassani ei ollut mörköjä, siitä olin varma.
Miten olinkaan etsinyt sitä, vaipunut epätoivoon, kun aina tunsin olevani väärässä paikassa, kuvitellut löytäneeni paikkani ja sitten pettynyt. Ja sitten yht'äkkiä, kun vähiten sitä osasin odottaa, se tuli, alkuun vain pieni aavistus jostakin, heti tiesin vain suunnan, tien yli, risteyksestä vasemmalle, suoraan, taas vasemmalle, sitten polkua pitkin. Sisälläni tuo pienen pieni aavistus alkoi muuttua lämpimäksi tunteeksi, pikkuhiljaa se alkoi kuplia, huomasin hymyileväni leveästi. Suuren kiven nähdessäni jo tiesin miksi olin tullut tänne, löysin oman paikkani, aloin nauraa, heittäydyin selälleni pehmeälle sammaleelle ja nauru vain jatkui. Kotia kohti kävellessäni tunne laimeni, mutta aavistus jäi. Kesän aikana kävin paikassani joka päivä, välillä jäin jopa yöksi, enkä yhtään pelännyt.

Paikkani merkityksen ymmärsin vasta pikkuhiljaa. Syksyllä myöhään, kun lehdet olivat jo tippuneet huomasin, että jokin oli muuttunut. Edelleen se oli minun paikkani, enkä pelännyt, mutta tunsin sen, tuulen. Se oli muutoksen tuuli, joka minulle paljasti vähän kerrallaan merkityksestä. Olin jännittynyt, paloin halusta kuulla tuulelta lisää. Päivän sain valita itse. Tuuli lupasi laulaa.

Lumi peittää jo minutkin, tuuli laulaa kuten lupasi, minun on hyvä olla. Tunnen tuulen lempeän kosketuksen, suljen silmäni ja vaivun syvääkin syvempään uneen.