Lueskelin erään masentuneen blogia. Itsetuhoisuutta, ahdistuneita ajatuksia. Ahdistuneet ajatukset ovat tuttuja minulle, hänen ajatuksensa ovat olleet minunkin päässäni, useasti. Itsetuhoisia ajatuksia, välillä enemmän, välillä vähemmän. En kyllä edes teininä satuttanut itseäni, vaikka vaikeasti olin masentunut.

Joka päivä minä halusin kuolla, kyllä minä sen muistan. Oloni oli tuskallista. Ajattelin itseni satuttamista. Mutta minä häpesin sitä, omaa pahaa oloani, itsetuhoisia ajatuksia. Ajattelin olevani huono ihminen koska minulla kerran oli huono olla. Minulla oli huono omatunto omasta olemassaolostani. Ja suurin pelkoni oli, että joku huomaa minut, huomaa että olen sisältä vain pimeä möykky, jota ei kuuluisi olla. Siksi tein kaikkeni ettei kukaan sitä huomaisi. Yritin olla mahdollisimman vähän olemassa, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan huolestu, ettei kukaan kiinnittäisi liikaa huomiota, ettei muille paljastuisi mikä minä oikeasti olin.

Usein kai itsemurhayritykset ovat pohjimmiltaan huutoja, "minuun sattuu!" "auta!". Tavallisempaa kai on, että ne jotka selviävät hengissä yrityksestään ovat kuitenkin enemmän helpottuneita kuin harmissaan. Ja minä häpesin että halusin huomiota. Sen verran minulla oli kykyä analysoida itseäni, että käsitin itsemurha-ajatusten pohjimmiltaan nousevan huomionkipeydestä. Ja minä häpesin sitä, että kaipasin huomiota niin paljon, että ajattelin itsemurhaa, minä, jota ei oikeasti edes olisi pitänyt olla.

Kaipasin huomiota ihan hillittömästi, että joku olisi nähnyt, miten minuun sattui. Samaan aikaan pelkäsin sitä kaikkein eniten, paljastumista. Olin varma että tuska ja paha olo johtui minusta itsestäni, pelko voitti huomionkipeyden.

Ihmiset joilla on itsetuhoisia ajatuksia, ovat sellaisia joihin sattuu liian paljon. Luulen että kun ihmiseen sattuu, se kipu pitäisi aina jotenkin purkaa. Siihen tarvitsee toisen ihmisen, sellaisen joka ymmärtää ja välittää. Sitten kipu hellittää, toiset kivut tarvitsevat enemmän aikaa toiset vähemmän. Mutta kaikki eivät välttämättä osaa tai uskalla kertoa kivuistaan tai sitten ei ole sellaisia hyviä ihmisiä ympärillä jotka ymmärtäisi. Ja sitten ne kivut jäävät vellomaan ihmisen sisään. Jos ihminen joutuu vuosikausia kerämään sisäänsä kaikki kivut, ne kietoutuvat toisiinsa ja niitä voi olla vaikea enää tunnistaa. Ne myös kasvavat. Jokin alunalkaen pieni kipu voi vuosien myötä kasvaa kohtuuttoman suureksi ja isommat kivut tulevat järkäleen kokoisiksi tai peräti vuoren kokoisiksi. Ja silloin ihmisellä luultavasti on itsetuhoisia ajatuksia.