Astun saliin.

He ovat keskittyneitä omiin suorituksiinsa. Punaisia naamoja vihaisessa irveessä. Korvia vihlova parkaisu; joku ylitti itsensä. Heidän ohjelmansa sopivat toisiinsa. Nihkeässä ilmassa leijuu tusina sanatonta sopimusta. Kuka milläkin laitteella, kuinka monta sarjaa, kuinka monta toistoa, mikä laite ja liike seuraavaksi. Minulle kuin vieras tanssi.

Minä seison puolapuiden vieressä, teen kuperkeikan jumppamatolla. Kaipaan ala-asteen liikuntatunneille; käveltiin hernepussi pään päällä ja tehtiin kuperkeikkoja. Missäköhän täällä salilla säilytetään hernepusseja...

Viereiselle matolle tulee venyttelijä.

Nousen, aion kokeilla laitetta, jos löydän sellaisen mihin osaan asettaa itseni oikein. Suuria, kummallisia, kolisevia, hikisiä laitteita...äääh missä ne hernepussit ovat? Pidän sittenkin ensin juomatauon.

Salin seinällä on suuri peili. Näen, kaikki liikkeeni ovat vääriä, olen väärässä paikassa, kaikkien tiellä.

Parkaisuja, kolinaa, askelia, jonkun raskas hengitys, vieras äänimaisema sattuu aivoihin. Minut valtaa pakokauhu, täällä ei riitä happi. Pakko päästä hengittämään.

En löydä ovea, miksen löydä ovea, joka paikassa täytyy olla ovi, kuka vei oven...!

Yhtäkkiä huomaan venyttelijän seisovan edessäni.

"Niin että onko sulla kaikki hyvin? Tarviitko apua?"

"Joo, onko täällä jossain ovi?"

"Ovi on ihan tässä sun vieressä"

Melkein halaan venyttelijää, niin helpottunut olen oven löytymisestä, täältä pääsee pois.