Välillä mietin, että kuka ääliö muuttaa toisen ihmisen kanssa samaan asuntoon. Helpommalla pääsee yksin. Saa tehdä niinkuin lystää, siloin kun lystää, jos ylipäätään mikään lystättää. Pitää ottaa toinen ihminen huomioon, toisen tarpeet ja tavat.

Olen asunut yksin sangen pitkään, enkä koskaan parisuhteen kanssa. Olen varmaan paljon enemmän kaavoihini kangistunut kuin ymmärrän olevani.

Kun kahden ihmisen tarpeet ja tavat menevät sopivasti lomittain tai vierekkäin tai jonoon tai kahteen eri nurkkaan, niin kaikki on melko yksinkertaista, kun jaksaa ymmärtää erilaisuutta. Mutta kun tarpeet ja tavat menevät vastakkain, toisen tarve sulkee pois toisen tavan tai toisen tarve sulkee pois toisen tarpeen tai toisen tapa sulkee pois toisen tarpeen ja vielä se viimeinen näiden yhdistelmä. Silloin voi tulla riita ja täytyy tehdä kompromissi, mikä yleensä käytännössä tarkoittaa ettei kumpikaan ole tyytyväinen.

Olen, ehkä onnekseni tai onnettomuudekseni, aika helposti leppyväinen ihminen. Murjotusennätykseni on, kun joskus nuoruudessani en puhunut päivään veljelleni. Vaikka oikeasti oli jo aika paljon kaikkia asioita mitä olisin halunnut sanoa, enkä oikeasti ollut edes vihainen enää varmaan tunnin jälkeen ja lopulta tuntui jo aika tyhmältä olla puhumatta omalle veljelleen. Enää en muista mistä veljelleni suutuin, muistan vain, että päätin olla puhumatta koko viikon ja epäonnistuin siinä surkeasti. En ole vastaavaa edes yrittänyt kenenkään kanssa jälkeenpäin.
Hyvä puoli lienee siinä että unohdan helposti, eikä minusta ole kiva olla vihainen, kun se on oikeastaan aika raskasta. Huono puoli on se että unohdan edes mieleni pahoittaneeni ja asia voi jäädä selvittämättä. Selvittämättä jääneet asiat sitten myöhemmin saattavat ilmetä ahdistuksena ja sitten on jo vähän hankalampaa ymmärtää, mistä mikäkin johtuu.

Puhumalla selviää, sanovat. Minä kuvittelin että osaan puhua ja ilmaista itseäni, tunteitani ja toiveitani. Ja sitten vaikka periaatteessa osaisinkin, niin yhtäkkiä se onkin ihan kamalan pelottavaa. Kai se johtuu siitä että niin kovasti toivon sen toisen pitävän minusta, pelkään menettäväni yhteyden ja pahinta olisi menettää kokonaan se toinen ihminen. Mikä toisaalta on aika nurinkurista, sillä nimenomaan ne ilmaisemattomat asiat ovat niitä, mitkä ajavat erilleen ja katkaisevat yheyden.

Minä haluan muuttaa toisen ihmisen kanssa samaan asuntoon, yhteiseen kotiin. Haluan oppia jakamaan arjen, ilmaisemaan itseäni ja iloitsemaan kompromisseistä. Ja minä uskon että se on mahdollista. Luultavasti se on rakastuneen ihmisen ajatus.