Minä olen miellyttäjä.

En toki pelkästään, mutta olen myös sitä.

Silloin kun voin huonosti, ahdistuneena ja masentuneena astuu miellyttäjä esiin. Miellyttäjä pohtii ja yrittää arvata mitä muut ihmiset odottavat ja toivovat. Sillä mitä itse haluan ja toivon ei ole mitään merkitystä, sillä minulla ei ole mitään merkitystä. Minua ei kuuluisi olla, mutta koska kosmisesta virheestä johtuen, minä olen, minun täytyy oikeuttaa oma olemassa oloni miellyttämällä muita ihmisiä ja vähintään olemalla mahdollisimman harmiton.

Tällä hetkellä asustelen kaksiossa. Minulla on järvinäköala ja parveke. Tämä on hyvä koti ja minulla on siitä huono omatunto. Onneksi naapuri säännöllisesti kuuntelee iskelmää liian kovalla ja rapussa haisee ajoittain tupakka ja joku muu tunkkainen. Millä ihmeellä minä oikeutan itselleni kivan kodin? Joku toinen olisi voinut tarvita tätä enemmän, ehkä joku pariskunta tai eläkeläinen. Mutta ainakaan vuokranantajalle ei tästä ole haittaa, maksan vuokran ajallaan enkä riko paikkoja. Entä se ihminen joka kovasti olisi tarvinut kaksion? No, ainakaan minulla ei ole enää oikeutta valittaa että rahat on vähissä, kun kerran oli muka pakko muuttaa isompaan. Kun 25 neliötä oli muka liian vähän ja seinät meinasivat kaatua päälle eikä tavaroille ollut paikkoja.

On aika työlästä yrittää vakuuttaa itselleen että saan minä viihtyä kodissani.

Ihmisiä yleensä välttelen. Se vasta on työlästä, kun yrittää tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä, arvioida äänensävyjä, mitä tuo ihminen oikeasti minulta toivoo ja odottaa. Oliko tuo nyrpistys tukahdettu aivastus vai teinkö jotain väärin. Ja pettymys kun kyllä todennäköisesti minä tein jotain väärin. Ja miten se sitten korjataan ja hyvitetään.

Puhmattakaan vielä kaikista menneistä virheistä, jotka toistuvat häpeäkuvina mielessäni.

Minun mieleni on kiero ja minua vastaan.