Minä aion muuttaa. Ihan pian. Pitäisi päättää, mitä minä otan mukaani sinne uuteen kotiin. Ja pitää sitten sijoittaa jonnekin ne kaikki, mitä en ota mukaani.

Siellä uudessa kodissa on jo yksi ihminen ja yksi koira ja nyt myös yksi kissa, jonka minä sinne vein. Kirjat minä otan mukaani ja sitten pitää ottaa kirjahyllyt, että kirjat voi laittaa niihin. Tuon arkun minä tahdon myös, sänkyä en välttämättä tarvitse, enkä tätä sinistä nojatuolia, vaikka toki olen sangen mieltynyt siniseen nojatuoliini, mutta on se kyllä kieltämättä kamalan rämähtänyt ja loppuun istuttu. Jos olisi näppärä käsistään ja kansalaisopiston entisöintikurssilla, niin sitten sen voisi ottaa. Mutta minä en ole.

Uusi koti, siellä tulevaisuudessa, ei enää kovin kaukana. On se iloinen asia, mutta myös vähän surullinen. Ja myös vähän jännittävä. Iloinen, koska kovasti rakastan sitä ihmistä, joka siellä asuu, rakastan myös koiraa ja kissaa jotka siellä asuvat, on iloista että saa asua sellaisten kanssa joita rakastaa. Surullinen, koska tänne jää monta rakasta asiaa, ihmisiä enimmäkseen, mutta myös yksi sauna. Jännittävä, koska kodissani on monta vuotta asunut vain yksi ihminen, kissa saa edelleen olla kodin ainoa kissa ja koira saa edelleen olla kodin ainoa koira, mutta ihmisen pitää opetella asumaan toisen ihmisen kanssa. Olen kyllä kuullut että sellainenkin voi onnistua ihan kelpoisasti, ihmiset kai aika hyvin sopeutuvat ja tottuvat toisiinsa. Tärkeää kai on että molemmilla on tilaa ja että hyviä kohtaamisia on ollut riittävästi jo ennen yhteenmuuttoa.