Ihan hyvin voi vielä kirjoittaa uudesta vuodesta ja ajan kulumisesta. Siitä että on tullut vanhaksi, kun tuntuu että vuosi vaihtuu taas. Mutta minä en taida.

Minä totisesti toivon että tämä vuosi ei toisi mukanaan uusia kujeita. On noihin viime vuoden kujeisiin ja niiden seurauksiin vielä sopeutumista. Kävi aika hyvä tuuri että tällä kertaa kohdalleni sattui sangen mielekäs ja toivottu muutos. Siitä huolimatta ajoittain tunnen olevani vieras omassa elämässäni. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Toki samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen että näin kävi. Rakastuin, menin naimisiin, muutin toiselle paikkakunnalle. Hyviinkin muutoksiin pitää sopeutua, ihmiset ovat sellaisia. Tai ainakin minä olen.

Kovin nopeasti unohtaa kuinka kipeää yksinäisyys on. Sanoin yksinäiselle ystävälleni, että onhan sulla aikaa löytää parisuhde. Onneksi hän reagoi heti, sanoi että tuntuipa pahalta. Ja minua hävetti, että niin menin sanomaan. Yksinäistä ihmistä ei paljon lohduta että eräänä päivänä saattaa löytyä puoliso.

Yksinäisyys on raastavaa ja totta tänään ja tässä hetkessä, se kipu on sietämätön. Sikäli olen ollut onnekas, että minulla on aina ollut hyviä ystäviä, ainoa kokemani yksinäisyys on ollut kaipuuta jakaa arki ihmisen kanssa, kaipuu rakastaa ja tulla rakastetuksi. En osaa kuvitella mitä on elää tässä maailmassa ilman ystäviä, murheellinen ajatus se on.

Parisuhde ei ole onnen tae. On ihmisiä jotka ovat onnellisia yksin, eivätkä kaipaa parisuhdetta. Minä en ollut. Minä ahdistuin sellaisista naistenlehtien artikkeleista jotka kertoivat onnellisista sinkuista, ajattelin että minussa on jotain vikaa, kun en osaa olla onnellinen yksin. En tiedä miksi en osannut. Minä koin että elämästäni puuttuu jotain, enkä osannut muuttaa sitä ajatusta. Ja nyt kun olen parisuhteessa, olen onnellisempi. Ehkä se kiinni luonteesta tai kasvatuksesta, ehkä katsoin liian monta romanttista komediaa nuorena...