Joinain päivinä minuutit eivät meinaa riittää millään. Etenkin aamuisin minuuteista on huutava pula. Ja ennen hammaslääkäriä, aina siihen asti kunnes istahtaa odotushuoneen sohvalle. Oikeastaan sillä hetkellä kun astuu mihin tahansa odotushuoneeseen, aika hidastuu, ikään kuin astuisi hidastettuun filmiin, kuitenkin itse toimien normaalinopeudella. Ehkä odotushuoneet ovat jotenkin eri aikavyöhykkeellä tai pikemmin eri aikaulottuvuudessa missä aika vain on hitaampaa.

Masentuneen ihmisen aika on maailman hitainta aikaa, yksinäiset, kivuliaat ja synkät sekunnit, silloin lasketaan sekunteja. Uudelleen ja uudelleen minä lasken kolmeen. Ykkösellä ja kakkosella hengitän sisään, kolmosella ulos.

Lievemmässä tapauksessa lasken kymmeneen, parillisilla hengitän sisään, parittomilla ulos.

En osaa selittää mitä minulle tapahtuu, välillä vain tulee sellainen sietämätön olo, ahdistus kaiketi kuvaa parhaiten. Silloin on laskettava, muuten tuntuu että hajoan osiin, laskeminen pitää koossa. Tähän mennessä, on jossain vaiheessa ahdistus aina hellittänyt. Joka kerta minä pelkään ettei se menekkään ohi. Joskus on kulunut vain joitakin minuutteja, usein kymmeniä. Ikuisuudelta se tuntuu aina.