tiistai, 17. heinäkuu 2018

Uuteen kotiin

Minä aion muuttaa. Ihan pian. Pitäisi päättää, mitä minä otan mukaani sinne uuteen kotiin. Ja pitää sitten sijoittaa jonnekin ne kaikki, mitä en ota mukaani.

Siellä uudessa kodissa on jo yksi ihminen ja yksi koira ja nyt myös yksi kissa, jonka minä sinne vein. Kirjat minä otan mukaani ja sitten pitää ottaa kirjahyllyt, että kirjat voi laittaa niihin. Tuon arkun minä tahdon myös, sänkyä en välttämättä tarvitse, enkä tätä sinistä nojatuolia, vaikka toki olen sangen mieltynyt siniseen nojatuoliini, mutta on se kyllä kieltämättä kamalan rämähtänyt ja loppuun istuttu. Jos olisi näppärä käsistään ja kansalaisopiston entisöintikurssilla, niin sitten sen voisi ottaa. Mutta minä en ole.

Uusi koti, siellä tulevaisuudessa, ei enää kovin kaukana. On se iloinen asia, mutta myös vähän surullinen. Ja myös vähän jännittävä. Iloinen, koska kovasti rakastan sitä ihmistä, joka siellä asuu, rakastan myös koiraa ja kissaa jotka siellä asuvat, on iloista että saa asua sellaisten kanssa joita rakastaa. Surullinen, koska tänne jää monta rakasta asiaa, ihmisiä enimmäkseen, mutta myös yksi sauna. Jännittävä, koska kodissani on monta vuotta asunut vain yksi ihminen, kissa saa edelleen olla kodin ainoa kissa ja koira saa edelleen olla kodin ainoa koira, mutta ihmisen pitää opetella asumaan toisen ihmisen kanssa. Olen kyllä kuullut että sellainenkin voi onnistua ihan kelpoisasti, ihmiset kai aika hyvin sopeutuvat ja tottuvat toisiinsa. Tärkeää kai on että molemmilla on tilaa ja että hyviä kohtaamisia on ollut riittävästi jo ennen yhteenmuuttoa. 

tiistai, 10. heinäkuu 2018

Pintaraapaisu

Minä olen miellyttäjä.

En toki pelkästään, mutta olen myös sitä.

Silloin kun voin huonosti, ahdistuneena ja masentuneena astuu miellyttäjä esiin. Miellyttäjä pohtii ja yrittää arvata mitä muut ihmiset odottavat ja toivovat. Sillä mitä itse haluan ja toivon ei ole mitään merkitystä, sillä minulla ei ole mitään merkitystä. Minua ei kuuluisi olla, mutta koska kosmisesta virheestä johtuen, minä olen, minun täytyy oikeuttaa oma olemassa oloni miellyttämällä muita ihmisiä ja vähintään olemalla mahdollisimman harmiton.

Tällä hetkellä asustelen kaksiossa. Minulla on järvinäköala ja parveke. Tämä on hyvä koti ja minulla on siitä huono omatunto. Onneksi naapuri säännöllisesti kuuntelee iskelmää liian kovalla ja rapussa haisee ajoittain tupakka ja joku muu tunkkainen. Millä ihmeellä minä oikeutan itselleni kivan kodin? Joku toinen olisi voinut tarvita tätä enemmän, ehkä joku pariskunta tai eläkeläinen. Mutta ainakaan vuokranantajalle ei tästä ole haittaa, maksan vuokran ajallaan enkä riko paikkoja. Entä se ihminen joka kovasti olisi tarvinut kaksion? No, ainakaan minulla ei ole enää oikeutta valittaa että rahat on vähissä, kun kerran oli muka pakko muuttaa isompaan. Kun 25 neliötä oli muka liian vähän ja seinät meinasivat kaatua päälle eikä tavaroille ollut paikkoja.

On aika työlästä yrittää vakuuttaa itselleen että saan minä viihtyä kodissani.

Ihmisiä yleensä välttelen. Se vasta on työlästä, kun yrittää tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä, arvioida äänensävyjä, mitä tuo ihminen oikeasti minulta toivoo ja odottaa. Oliko tuo nyrpistys tukahdettu aivastus vai teinkö jotain väärin. Ja pettymys kun kyllä todennäköisesti minä tein jotain väärin. Ja miten se sitten korjataan ja hyvitetään.

Puhmattakaan vielä kaikista menneistä virheistä, jotka toistuvat häpeäkuvina mielessäni.

Minun mieleni on kiero ja minua vastaan.

 

perjantai, 1. kesäkuu 2018

Muutosta

 Välillä mietin, että kuka ääliö muuttaa toisen ihmisen kanssa samaan asuntoon. Helpommalla pääsee yksin. Saa tehdä niinkuin lystää, siloin kun lystää, jos ylipäätään mikään lystättää. Pitää ottaa toinen ihminen huomioon, toisen tarpeet ja tavat.

Olen asunut yksin sangen pitkään, enkä koskaan parisuhteen kanssa. Olen varmaan paljon enemmän kaavoihini kangistunut kuin ymmärrän olevani.

Kun kahden ihmisen tarpeet ja tavat menevät sopivasti lomittain tai vierekkäin tai jonoon tai kahteen eri nurkkaan, niin kaikki on melko yksinkertaista, kun jaksaa ymmärtää erilaisuutta. Mutta kun tarpeet ja tavat menevät vastakkain, toisen tarve sulkee pois toisen tavan tai toisen tarve sulkee pois toisen tarpeen tai toisen tapa sulkee pois toisen tarpeen ja vielä se viimeinen näiden yhdistelmä. Silloin voi tulla riita ja täytyy tehdä kompromissi, mikä yleensä käytännössä tarkoittaa ettei kumpikaan ole tyytyväinen.

Olen, ehkä onnekseni tai onnettomuudekseni, aika helposti leppyväinen ihminen. Murjotusennätykseni on, kun joskus nuoruudessani en puhunut päivään veljelleni. Vaikka oikeasti oli jo aika paljon kaikkia asioita mitä olisin halunnut sanoa, enkä oikeasti ollut edes vihainen enää varmaan tunnin jälkeen ja lopulta tuntui jo aika tyhmältä olla puhumatta omalle veljelleen. Enää en muista mistä veljelleni suutuin, muistan vain, että päätin olla puhumatta koko viikon ja epäonnistuin siinä surkeasti. En ole vastaavaa edes yrittänyt kenenkään kanssa jälkeenpäin.
Hyvä puoli lienee siinä että unohdan helposti, eikä minusta ole kiva olla vihainen, kun se on oikeastaan aika raskasta. Huono puoli on se että unohdan edes mieleni pahoittaneeni ja asia voi jäädä selvittämättä. Selvittämättä jääneet asiat sitten myöhemmin saattavat ilmetä ahdistuksena ja sitten on jo vähän hankalampaa ymmärtää, mistä mikäkin johtuu.

Puhumalla selviää, sanovat. Minä kuvittelin että osaan puhua ja ilmaista itseäni, tunteitani ja toiveitani. Ja sitten vaikka periaatteessa osaisinkin, niin yhtäkkiä se onkin ihan kamalan pelottavaa. Kai se johtuu siitä että niin kovasti toivon sen toisen pitävän minusta, pelkään menettäväni yhteyden ja pahinta olisi menettää kokonaan se toinen ihminen. Mikä toisaalta on aika nurinkurista, sillä nimenomaan ne ilmaisemattomat asiat ovat niitä, mitkä ajavat erilleen ja katkaisevat yheyden.

Minä haluan muuttaa toisen ihmisen kanssa samaan asuntoon, yhteiseen kotiin. Haluan oppia jakamaan arjen, ilmaisemaan itseäni ja iloitsemaan kompromisseistä. Ja minä uskon että se on mahdollista. Luultavasti se on rakastuneen ihmisen ajatus.

tiistai, 15. toukokuu 2018

---

Täällä tuulee,
minä odotan sinua.
Jäätelö sulaa autossa
avaimet on sinulla.
Jäätelö sulaa,
ihoni menee kananlihalle.

maanantai, 23. huhtikuu 2018

Aamupalalla

Minulla on tossut väärissä jaloissa, täti väitti, että tossut väärissä jaloissa joutuu metsään. Se huijasi, sellaisia aikuiset ovat, aina ne huijaa.

Minä olisin halunnut metsään, olisin halunnut nähdä muurahaispesän ja metsätähden. Niin ja löytää karhunpesän. "Herää karhu, nyt on kevät", minä herättäisin sen karhun ja söisimme yhdessä aamupalaksi lettuja ja hunajaa. "Hyvät hyssykät sentään, minä olen jo myöhässä karhuilemasta" sanoisi karhu ja sitten se menisi, humps vaan, rungon yli ja polun poikki kiireesti karhuilemaan.

Ja minä söisin viimeisen letun kaikessa rauhassa.