sunnuntai, 20. lokakuu 2019

Ilmastoahdistus.

Ilmastoahdistus, sitä lietsotaan. Mediassa, sosiaalisessa mediassa, Greta lietsoo ilmastoahdistusta.

Minä olen ilmastoahdistunut. En sen vuoksi että Greta puhuu aiheesta tai sen vuoksi että kokisin median lietsovan ilmastoahdistusta. Minä ahdistun siitä keskustelusta, missä ihminen väittää että koko ilmastonmuutosta ei ole. Minä ahdistun siitä että minulle sanotaan että sinä et sille mitään voi tai että Suomi ei sille mitään voi. Ahdistun siitä että poliitikot ovat huolissaan ihmisten ilmastoahdistuksesta ja syyttävät mediaa ahdistuksen lietsomisesta, sen sijaan että toteaisivat että asia on vakava ja että on tutkittava, mitä asialle voisi tehdä ja sitten toteuttaisivat sen. Ahdistun siitä etteivät ihmiset ahdistu.

En tiedä kuinka paljon kokonaisuuteen lopulta vaikuttaa yhden ihmisyksilön hiilijalanjäljen pienentäminen, mutta sen tiedän että omaa hiilijalanjälkeään on mahdollista pienentää paljonkin. Pienistä puroista saa alkunsa suurempikin valtameri, vai miten se meni...

Totta puhuen en tiedä voiko ilmastonmuutokselle mitään tehdäkään, voiko sitä todellisuudessa edes hidastaa. Ja se tekee ilmastonmuutoksesta entistä vakavamman asian. Nyt jo sukupuutto uhkaa monia kasveja ja eläimiä. Ilmastopakolaiset lienee tulevaisuutta. Olemmeko me itse pakolaisen asemassa vai tarjoamassa turvapaikkaa muille?

keskiviikko, 12. kesäkuu 2019

Ahneella on paskanen loppu

Minunkin silmiini osui WWF:n jakama artikkeli kestävästä ruokavaliosta. Siinä kehotettiin vähentämään punaista lihaa. Kanaa ja kalaa sai olla vähän enemmän , mutta enimmäkseen pitäisi suosia vaihtoehtoisia proteiinin lähteitä ja muita kotimaisia kasviksia. Ihmiset suuttuivat kamalasti. Moni ilmoitti että niin kauan kuin Intiassa on saastuttavat tehtaat, ei kyllä aio luopua mistään.

Minusta se on vähän kummallinen asenne. Tiivistettynä: "Jos toi saa pitää ton paskatehtaansa, niin mää aion edelleen syödä tehotuottettua punasta lihaa ja ajaa henkilöautolla"  Intialainen ajattelee että mitä väliä, vaikka saasteet valuu jokeen, kun kerran kuitenkin yhden suomalaisen hiilijalanjälki on moninkertainen intialaisen hiilijalanjälkeen verrattuna, miksi siis intialainenkaan tekisi mitään toisin.

Eikä mikään muutu ja kaikki menee paskaksi ja se on jokaikisen ihmisyksilön vika. Mutta toisaalta ihmiset on kyllä aika hirviöitä, ei tätä maapalloa ihmisten takia kannata säästää, mutta sitten kun ihmislaji tuhoutuu omaan ahneuteensa, niin voisi vähän ajatella mitä niille eläimille sitten jää.

Vaikkei tänne kai mitään eläimiä jää kun ihmiset söi ne kaikki

keskiviikko, 13. helmikuu 2019

Alisuoriutuja

Minussa on paljon vihaa, siitä on vaikea päästää irti. Minua kohdeltiin väärin kouluikäisenä, minusta tuli alisuoriutuja. En tiennyt alisuoriutuneeni ennen kuin psykologi minut testasi, en olekaan tyhmä, itseasiassa pärjäsin testissä keskimääräistä paremmin.

Alakoulussa olin jättänyt matikan kokeessa helpon tehtävän laskematta, en voinut uskoa, että voi olla matikan tehtävä mikä tuntuu minusta helpolta. Ei auta älykkyys, jos ei usko itseensä. Alakoulun aikana opin, että omalla panoksella ei ole väliä, auktoriteetti suosii kuitenkin niitä, jotka ovat hyviä urheilussa.

Toki on ollut muitakin tekijöitä, mitkä ovat vaikuttaneet itsetuntooni ja uskoon omiin kykyihini. Enkä kuvittele että jos olisin saanut oikeanlaista tukea alakoulussa, olisin jotain suurenmoista ja että opettajien virheiden tähden maailma on menettänyt minussa huikean tieteen tekijän. Mutta minua harmittaa kaikki se mitä olen jättänyt yrittämättä siksi, että uskon olevani tyhmä, niin tyhmä etten kuitenkaan voi oppia asioita.

Edelleen, vaikka tiedän älykkyysosamääräni olevan riittävä, en silti usko että kykenisin johonkin, mihinkään. "Olen tyhmä enkä osaa mitään" on osa minäkuvaani, enkä tiedä miten se leikataan pois, eikä tiennyt psykologikaan.

Kirjoitan paljon enemmän kuin mitä täällä blogissa julkaisen, uskon että suurin osa kaikesta mitä kirjoitan on paskaa. Usein myös harkitsen poistavani koko blogin sillä se on vain paska. Jos täältä löytyy joku hyvä juttu, niin kirjoitin sen varmaan vahingossa

 

sunnuntai, 6. tammikuu 2019

Yksinäisyydestä

Ihan hyvin voi vielä kirjoittaa uudesta vuodesta ja ajan kulumisesta. Siitä että on tullut vanhaksi, kun tuntuu että vuosi vaihtuu taas. Mutta minä en taida.

Minä totisesti toivon että tämä vuosi ei toisi mukanaan uusia kujeita. On noihin viime vuoden kujeisiin ja niiden seurauksiin vielä sopeutumista. Kävi aika hyvä tuuri että tällä kertaa kohdalleni sattui sangen mielekäs ja toivottu muutos. Siitä huolimatta ajoittain tunnen olevani vieras omassa elämässäni. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Toki samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen että näin kävi. Rakastuin, menin naimisiin, muutin toiselle paikkakunnalle. Hyviinkin muutoksiin pitää sopeutua, ihmiset ovat sellaisia. Tai ainakin minä olen.

Kovin nopeasti unohtaa kuinka kipeää yksinäisyys on. Sanoin yksinäiselle ystävälleni, että onhan sulla aikaa löytää parisuhde. Onneksi hän reagoi heti, sanoi että tuntuipa pahalta. Ja minua hävetti, että niin menin sanomaan. Yksinäistä ihmistä ei paljon lohduta että eräänä päivänä saattaa löytyä puoliso.

Yksinäisyys on raastavaa ja totta tänään ja tässä hetkessä, se kipu on sietämätön. Sikäli olen ollut onnekas, että minulla on aina ollut hyviä ystäviä, ainoa kokemani yksinäisyys on ollut kaipuuta jakaa arki ihmisen kanssa, kaipuu rakastaa ja tulla rakastetuksi. En osaa kuvitella mitä on elää tässä maailmassa ilman ystäviä, murheellinen ajatus se on.

Parisuhde ei ole onnen tae. On ihmisiä jotka ovat onnellisia yksin, eivätkä kaipaa parisuhdetta. Minä en ollut. Minä ahdistuin sellaisista naistenlehtien artikkeleista jotka kertoivat onnellisista sinkuista, ajattelin että minussa on jotain vikaa, kun en osaa olla onnellinen yksin. En tiedä miksi en osannut. Minä koin että elämästäni puuttuu jotain, enkä osannut muuttaa sitä ajatusta. Ja nyt kun olen parisuhteessa, olen onnellisempi. Ehkä se kiinni luonteesta tai kasvatuksesta, ehkä katsoin liian monta romanttista komediaa nuorena...

tiistai, 6. marraskuu 2018

Turhanpäiväistä

Sukelsin taas turhanpäiväisten elämäntapablogien syövereihin. Yhteistä niille turhanpäiväisille on se, että niissä yritetään ilmaista suuria asioita, esim. jotain syvällistä kuolemasta tai elämästä, mutta eivät oikein onnistu siinä. Tosin niinhän minä itsekin teen, toki itse kuvittelen onnistuneeni siinä, ainakin paremmin kuin toiset, toki myös varmaan huonommin kuin toiset. 

Minä luulen että jos tahtoo sanoa jotain suurta jostain suuresta teemasta, pitää sanoa jotain henkilökohtaista ja keskeneräistä. IltaSanomien sivulta tai jostain naistenlehdestä voi kyllä lukea että pitää osata päästää irti menneestä ja ajatella positiivisesti ja että pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Ja on niissä hyvä ajatus, MUTTA jäävät aika köykäiseksi ihmiselle jolta vaikka juuri on kuollut läheinen tai jolla on menneisyydessä jotain tosi kipeitä juttuja, jotka vaatii terapiaa ja voi vaikka olla niin isoja kipuja ettei niistä vaan pääsekään irti ikinä.

Siksi minusta on hyvä kirjoittaa sellaisia juttuja että "Yritän tässä muuttaa ajatteluani, mutta ei se onnistu sitten millään, paitsi äsken onnistuin puoleksi minuutiksi ja sitten se meni ohi". Paitsi voi olla ettei niitä elämäntapablogeja olekaan kirjoitettu keskeneräisille ihmisille vaan jollekin muulle.

Ja toki luulen että aika merkittävä seikka lienee se, että monet kirjoittavat omalla nimellään ja kuvan kanssa. PItäisi olla aika rohkea ihminen että julkisesti analysoisi omaa keskeneräisyyttään.

Mutta sitten en voi olla miettimättä miksi joku sitten haluaa kirjoittaa omalla nimellään ja kuvallaan jotain vähän turhanpäiväistä. Mutta ehkä he itse kokevat kirjoittavansa jotain merkityksellistä. Ja tietysti on totta, että vaikka minusta joku vaikuttaa turhanpäiväiseltä, voi joku muu saada oivalluksia ja uutta sisältöä ajatteluunsa ja mikä minä olen sitten sitä väittämään turhanpäiväiseksi.

Itse kirjoitan näitä turhanpäiväisyyksiä anonyyminä