Kohta sattuu, se tajuaa, liian myöhään. Se on jo ehtinyt rakastua, heittäytyä, haaveilla ja uskoa tulevaisuuteen. Itse se ei osaa enää lähteä. Itse, omin jaloin, se käveli ansaan. Se vain odottaa, iskua, mitä tahansa, että toinen lähtee, hylkää ja torjuu. Maa pettää jalkojen alta, se putoaa kuoppaan. Ja taas se on yksin kuopassa ja itkee. Ja siitä tulee entistä yksinäisempi. Se näkee painajaisia, valveillakin. Se lakkaa syömästä ja nukkumasta. Se piiloutuu vaatekomeroon ja häpeää, häpeää, että unohti hetkeksi, ettei unelmat ole sitä varten. Se unohti, vain hetkeksi, kipu on tulossa ja se tietää sen. Se rakastaa toista niin että sattuu, se ei lähde, se ei enää osaa. Se vaan odottaa, että toinen näkee, että se on se, eikä hän.